Heti alkuun mainittakoon että en ole koskaan, siis koskaan lukenut omaa blogiani. Olen vain sokeana ilman määränpäätä päivittänyt teille kirjoituksia aina vaan asteen sairaampana, pakonomaisesti, janoten teidän huomiota, reaktioita, olen halunnut ärsyttää, kapinoida, nostattaa itseäni ja tehdä muista mitättömiä itseni rinnalla. Olen elänyt blogissani vain ja ainoastaan itselleni, ketään muita ajattelematta. Olette antaneet minulle sitä mitä sairas narsisti tarvitsee.

Kopion tekstit kuitenkin muistitikulle, koska se kaikki on ollut osa minua kaksi vuotta & eihän sitä todellisuutta pääse millään pakoon. Pitää katsoa peiliin ja oppia tuntemaan itsensä uudestaan. Sillä en syntynyt narsistiksi joka rakastaa vain itseään, vaan kaikki asiat johtivat lopulta siihen & vielä Elokuussa,vuonna 2008 minä olin kaikkea muuta kuin noiden tekstien takana oleva poika, joka menetti identtiteettinsä ja eli elämää teille, kasvottomille ihmisille, janoten teidän huomiota ja hyväksyntää. Vaikka tässä kohtaan minun olisi pitänyt puhaltaa peli poikki, mutta olin jo niin syvällä kaikessa että en enää pystynyt. Ja se kaikki mikä olisi sairasta, tuntui minusta hyvinkin terveeltä.

Moni ihminen koitti vetää minut tästä kaikesta pois, mutta ei siihen kukaan yksin pysty ja aloite pitää tosiaan lähteä itsestään. Teidän mielestänne tämä oli viihdettä, mutta minusta tämä oli yhden ihmisen julkinen murha, ilman ruumista..koska ei siinä ruumiissa ollut enää aikoihin ollut sydäntä. Se sydän oli pitänyt osittain haudata, että mikään ei tuntuisi miltään ja kun ei mikään ei enää tuntuisi muka miltään olisi niin paljon helmpompaa.

Mä en edes ole esittänyt itselleni kysymystä: ”Voitko parantua?” ,koska kun tiedostaa olevansa sairas on jo päässyt hyvin pitkälle. Jos ei myönnä olevansa sairas, ei voi myöskään parantua. Voihan olla että ei siltikään parannu vaikka olisi myöntänyt itselleen ongelmat, mutta en anna sitä mahdollisuutta..koska tiedän etten syntynyt tälläiseksi, eikä minua tälläiseksi kotona kasvatetuttu.

Mietin blogini kohtaloa jatkossa, mutta nyt se ei tunnu ajankohtaiselta. Yli 70 kirjoitusta tänne kuitenkin tarvitsi kirjoittaa ja lukea läpi yhdessä illassa että huomasi että kaikki ei tosiaan ole ollut ok. Yksi teksti kuitenkin oli jossa oli ripaus sitä Nikoa ja siitä kirjoituksesta olen ylpeä!

Syyskuussa 28.päivä. 2010 olimme koko perheen voimin olleet ulkoilemassa joella. Otsikko oli: ”Miten yksi lenkki voikaan piristää niin mieltä?”. Blogissa oli kymmenkunta kuvaa ja ne puhuivat puolestaan. Yhdessä kuvassa heittelin tytöille luita ja hymyilin (en yleensä hymyile kuvissa ,mutta se oli tainnut olla tilannekuva). Muistan tuon aamun ja sen kuinka ihanaa ulkoilemassa oli ollut. Hyvänolon olisi pitänyt jatkua, mutta ehkä kaikki se että se piti jakaa heti teidän kanssa pilasi sen tunteen.

Olisin voinut olla kirjoittamatta mitään, koska nythän annoin teille jälleen kerran avaimet siihen että voitte alkaa riepottelemaan mieltäni ja kehoani. Ja minä hölmönä menen lukemaan jokaisen kommentin joka vahvistaa sitä tunnetta, ” Niko vs. Muu maailma”.. lupasin kuitenkin stara.fi:n porukalle että kirjoitan ainakin vielä yhden viimeisen kerran & haluan olla reilu heitä kohtaan, koska he uskoivat minuun ja kirjoittamiseen aikoinaan. Ja en minä enää meinaa lukea kommentteja, koska tiedän mitä haluan & sitä mä en teiltä enää saa.

xoxo